Suomalainen on syntynyt ahdistus sydämessään, sanotaan. Ite kutsun sitä ihan vain perusvitutukseksi. Itsellenä tauti vaivasi kroonisesti ikävuodet 13-20, mutta nyt on vanha tuttavuus tullut takaisin kahdeksan vuoden jälkeen. Jälleennäkemisen riemu ei kuitenkaan varsinaisesti pulppua.

Näinä hetkinä sitä haluaisi omistaa aseen. Kuinka lohduttavalta se voisikaan tuntua kohdistaa haulikon piipun kohti ylänielua, ja siirtää sormensa liipaisemelle. Winchesterin mustaksi passivoitu kylmä jaloteräs vasten huulia ja suun sisäpintaa ei varmasti voi jättää ketään kylmäksi (hehee). Silloin kun vain liipaisimen kolmen millin liike erottaa itseni ja oman elämäni kurjuuden lopullisesta ja iankaikkisesta rauhasta, sitä varmasti tuntee itsensä kaikkivoivaksi. Kerrankin tuntisi hallitsevansa omaa elämäänsä.Siinä tilanteessa tuskin pystyisin vastustamaan houkutusta siihen kolmen millin liikkeeseen.

En tiedä miten tästä eteenpäin.