Perjantai-ilta ja kello kymmenen. Ketuttaa, en tiedä miksi. Aina ajoittain pintaan nouseva megalomaanisiin mittasuhteisiin nouseva multivitutus on vallannut mieleni kuin apokalyptinen liekkimeri kesäisen juhannuskokon.
Kolmisen kuukautta seurustelu ei taaskaan johtanut koeaikaa pidemmälle. Tosin kesto oli kuintenkin noin kolme kertaa pidempi, mitä keskimääräinen naissuhteeni. Ja myös kolmisen kertaa kiihkottomampi. Yleensä kyllästyn viimeistään neljän viikon jälkeen. Ei minulla, miehellä joka on tottunut asumaan ja olemaan yksikseen tai harrastusten parissa, ole ajallisia resursseja viettää aikaani telkkarin ääressä toisen kanssa söpösti kietoutuneena. Ei ole.
Tälläkin kertaa kyllästys nousi pintaan ensimmäisen kerran jo siinä kuukauden jälkeen, mutta jollain keinoin jatkoin vain hommaa, vaikka tiesin että ei tämä pitkälle voi kantaa. Nainen oli kaikin puolin mukava, ihana suloin ja ties mitä muuta siirappista adjektiivia, mutta ei se vaan riitä. Edes alkuvaiheessa ei tällä kertaa tullut sellaista suorastaan ällöttävyyksiin asti menevää lääppäytymistä, joka saa mielen pyörimään vain Hänessä. Se kajahtaa tajuntaan kuin lentokone pilvenpiirtään ja vaikutukset mielenterveydelle ovat samanlaiset. Ei tällä kertaa. Ja se normaalisti suhteen alussa oleva nussitaan-kuin-kanit-vaihe ei tainnut kestää kuin pari päivää, ja sen jälkeen alkoin seksi tuntumaan ensin "ihan kivalta", ja sen jälkeen vain enää ikäväluontoiseltä velvollisuudelta, jossa hinkataan kusivehkeitä yhteen noin niinkuin muodon vuoksi. Ehkä naisesta tuntui samalta, en tiedä. Yleensä naisissa kun on vakiovarusteena tunnistin, joka haistaa
tälläiset emotionaaliset oikosulut. Tosin usein tuntuu siltä, että omassa tapaukseni koko mies on yhtä häiriintynyttä
emotionaalista oikosulkua, joka kaiken maailman harmiksi on saanut tietoisuuden ja köntin ihmislihaa kotipesäkseen. Näin jälkeenpäi ajatellen kieltäydyin viriiliksi mieheksi näistä kutuhetkistä yllättävänkin usein väsymykseeni vedoten. Tuo väsymyshän on ollut päänsäryn ohella kautta historian se naisten tyypillisin syy seksistä kieltäytymiselle.
Ehkä minä olen siis nyt vihdoin löytäny oman feminiinisen puoleni, mene ja tiedä. On tämä kanssa taas ollut elämää. Tai siis, tämä on ollut kaikkea muuta, sillä nimenomaan minulla ei ole ollut elämää, kun olen ollut "söpöilemässä" tuon naisihmisen kanssa.
Teksti rönsyilee ja ajatus harhailee. Perustin tämän blogin avautuaksen virtuaaliselle bittimaailmalle normaalielon olemisen sietämättömästä kieroudesta, joka johtuu vain ja ainoastaa korvieni välissä olevista viallisista viidestä tuumasta. Bittimaailman ymmärrys, empatia ja rohkaisevat sanat ovat kaikkea muuta mitä minä odotan, sillä tämä on vain kaatopaikka jonna voin päästä höyryjä aina silloin kun kuppi menee nurin. Tai ehkä tästä tulee ensimmäinen ja viimeinen kirjoitukseni. Viime kerralla, joskus vuosi sitten, kun aloitin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan blogia, tein muistaakseni kolme kirjoitusta. Ensimmäinen oli pidempi, ja kaksi seuraavaan olivat lyhyitä suhautuksia. Lukaisin äsken vuosi sitten kirjoittamani kirjoituksen ja täytyy kyllä myöntää, että vaikka aina tuntuu että elämässä ei tapahdu enää juuri mitään, ja sama rutiininkatkuinen arki lipuu harmaana virtana vuodesta toiseen, niin kyllä elämäntilanteeni oli aika paljon erilainen silloin. Eri naisystävä, eri työpaikka ja eri auto olivat kolme asiaa jotka tulivat viiden sekunnin miettimisellä mieleen. Jos näin hitaasti kulkevat aivot keksivät noin lyhyessä ajassa noin monta muuttunutta asiaa, niin se tarkoittaa sitä, että oikeasti elämäni on ollut aika paljon erilaista silloin.
Pengonpa omaksi kiusakseni virtuaaliroskistani sen verran, että kaivan tuon vuoden takaisen tekstin tähän perään.
Sunnuntai-ilta. Eilisestä viihteellä olosta ei jäänyt juurikaan mitään jälkipolville kerrottavaa. Krapulakin oli täysin mitäänsanomaton. Kuitenkin jonkun verran Kuningas Alkoholin aiheuttamat morkkis ja muut jälkitaudit vaivasivat, sillä olin pakotettu juomaan muutaman Lidlin tarjousoluen korjaussarjaksi iltapäivällä. Eilen tekemäni pyhä lupaus lopettaa touhut puoliruotsalaisen varatun naisen kanssa oli toistaiseksi pitänyt jo 14 tuntia. Sinä aikana häneltä oli tullut yksi viesti ja yksi puhelu. En vastannut kumpaankaan, sillä olinhan jättänyt hänelle jäähyväiset jo tuossa yöllisessä, ehkä lievästi humalanhuuruisessa viestissäni. Tosin on liioiteltua väittää että meillä mitään suurempia touhuja olisi ollut. Viestitelty ja soiteltu ollaan tiiviisti muutaman viikon ajan, mutta seksiä emme ole ikinä harrastaneet, jotain humalaista pusuttelua vain joskus. Nyt kuitenkin oloni kuitenkin alkoi paranemaan, eikä maailma tuntunut enää ihan niin ankealta paikalta kuin vielä 10 desilitraa saksalaista olutta sitten. Seppo Räty kyllä, jos nyt ei ollut täysin väärässä, niin ainakin liioitteli pahasti sanoessaan, että Saksa on paska maa. Krapula oli siis vain kaukainen muisto enää, ja menin uudestaan käymään suihkussa. Kävinhän aamulla jo heti herättyäni, mutta tiesin kokemuksesta kuinka suuri psykologinen vaikutus sillä on, että saan pestyä krapulahiet ihoni pinnalta pois.
Tultuani suihkusta ja saatuani puhtaat vaatteet päälle ja Tabackia kainaloon, olo oli kuin uudella ihmisellä. Ja tuo uusi ihminen otti puhelimen käteensä ja naputti viestin ruotsalaiselle. Viime yönä neljän aikaan tekemäni päätös yhteydenpidon lopettamisesta oli kestänyt likipitäen 15 tuntia. Nooh, onhan sekin jotain. Hetken päästä ruotsalainen soitti ja kertoi lähtevänsä ehkä viihteelle tänään. Vai että viihteelle, ajattelin mielessäni, ja likaiset suunnitelmat valtasivat muutenkin kaksimielisen pääkoppani, eikä Kanadan kokoinen, koko päivän vaivannut krapulapanetus ainakaan yhtään siveellistänyt näitä mietteitäni. Ruotsalainen oli usein kertonut kuinka huonoa omatuntoa kokikaan tästä meidän yhteydenpidosta, jonka takia ei ollut suostunut ikinä kanssani minkäänlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Itse halusin häntä enemmän kuin ketään muuta naista pitkään aikaan, ehkä enemmän kuin ketään ikinä. Kaikenkaikkiaan täydellisyyttä hipova pakkaus. Hyvännäköinen, fiksu, uskomattoman hyvä vartalo ja ryhdikäs olemus, sekä luonteeltaan juuri sopivasti sekaisin. Ehkä asiaan vaikutti vielä hänen ammattinsa luokanopettajana, joka lisäsi entisestäänkin hänen himoittavuuttaan, sillä kukapa miespuolinen ei olisi yläasteella ollessaan, housut testosteronia pursutessaan, kesken turhanpäiväisten translatiivien ja pluskvanperfektien pänttäyksen, kuolannut sitä hyvännäköistä ja nuorta opettajaa/sijaista äidinkielentunnilla. Niinpä innostuinkin ajatuksesta melkoisesti että hän sumentaisi arvostelukykynsä alkoholilla, ja ehkäpä silloin korttini oikein pelaamalla saattaisin saada nauttia hänen seurastaa koko illan ja yön. Käskin hänen ilmoittaa heti minulle, kun tietää varmasti lähtevänsä jonnekin. Sanoin että voin tulla nopeasti käymän yhdellä ja moikkaamaan häntä. Todennäköisesti molemmat meistä tiesivät, että tämä ei todennäköisesti jäisi siihen nopeaan moikkaamiseen ja yhteen, jos näkisimme.
Kello tuli 22, 22,30 ja pian jo 23.00. Jaahas, turha oli sitten sekin toivo siitä näkemisestä. Kyllä se tähän aikaan olisi jo ilmoittanut jos jonnekin lähtee, ajattelin. 00.13 puhelin piippasi viestin merkiksi ja hän kysyi koska menen nukkumaan, hän voisi tulla käymään. Tottakai ilmoitin etten vielä pitkään aikaan ole nukkumaan menossa, että tule tänne vaan. No, hän soitti parinkymmenen minuutin päästä perään, että nähdäänkö Hannikaisessa, paikallisessa räkälässä. Ilmoitin tulevani sinne puolen tunnin sisällä. Join viimeisen lasillisen unkarilaista Apus Apus-valkoviinia tyhjäksi ja tilasin taksin. Pukeuduin rennosti mustiin farkkuihin, farkkupaitaan ja italialaisiin kenkiin. Kainoloihin sipaisin uudestaan hieman Tabackia, ja hampaatkin pesin vielä. Krapulaisen nuhjuinen vaikutelma oli viimeinen, mitä halusin hänelle antaa. Menin ulos polttamaan sikarin ja odottamaan taksia. Ilma oli raikkaan kuulas. Tähdet välkkyivät kirkkaina marraskuiselta taivaalta ja pakkasta oli ehkä viitisen astetta. Hyvälaatuinen valkkari kihisi mukavasti päässä, vaniljasikari maistui taivaallisen hyvältä ja 300 euron untuvatakki piti vilun kaukana. Olo oli kaikin puolin majesteetillinen, ja hyvää tuultani lisäsi entisestään se, että tuolla pienessä pubissa, Turun poliisitaloa vastapäätä, odotteli minua hyvännäköinen daami, enemmän tai vähemmän pienessä siiderinousussa.
Sikari oli ehtinyt hädin tuskin puoliväliin, kun pihaan jo kurvasi hopeanvärinen Mersu juusto katolla. Tumppasin siggen ja istahdin pelkääjän puolelle, ja ilmoitin väsyneen näköiselle kuskille että ohjastaisi saksalaisvalmisteisen peltilehmänsä laadukkaaseen ravitsemusliikkeeseen nimeltä Hannikainen. Kuski ei reagoinut millään tavalla letkautukseeni tuosta spurgujen suosimasta kuppilasta. Joko ei ymmärtänyt, tai sitten piti sitä vain luokattoman huonona. Ilmoitti vaan epäilevänsa paikan aukioloa enää tähän vuorokaudenaikaan. Mentiin siis jo maanantain puolella, ja kello oli viisi minuuttia yli yksi. Vaitonainen kuski teki kuitenkin työtä käskettyä ja painoi oikeanpuoleista pedaalia. Taksamittari vaati kymmentä euroa neljän minuutin matkasta pitkin Turun autioita ja öisiä katuja. Annoin tasarahan ja astuin ulos autosta. Hannikaisen ulko-ovesta näin että paikka olisi kahteen asti auki. Ei siis mitään kiirettä. Otin vielä povarista mukaani nappaamani kylmän Karhun, sihautin auki sen taskussani jatkuvasti olevalla Leathermannin monitoimityökalulla ja join oluen yhdellä huikalla ennen sisään astumistani. Unkarilainen valkoviini oli niin kuivaa, että pani pahasti janottamaan, enkä viitsinyt alkaa ruotsalaisen naaman edessä vetämään kaksin käsin keittoa naamaan. Saattaisivat nuo junttimaiset juomatapani shokeerata häntä liikaa, hienoista piireistä peräisin olevaa akateemista ja sivistynyttä ihmistä.
Astuin sisään hämärään pubiin ja vilkaisin ympärilleni. Ruotsalainen istui yksinään selkä minua kohden yhdessä paikan nuhruisista pöydistä ja luki iltapäivälehteä. Paikan viisi muuta asiakasta olivat juuri sellaisia kuin tälläisessä paikassa odottaakin näkevän: alkoholisoituneita sosiaalihuollon elättejä. Koitin niellä inhoni heitä kohtaan ja tilasin tiskin takaa istuvalta noin 45-vuotiaalta naiselta päärynäsiiderin jäillä. Maksoin juoman ja hetken aikaa vain katselin ruotsalaista, joka ei ollut vielä nähnyt minua. Noin tasokas ja sievä nainen tälläisessä rähjäisessä baarissa, elämäntapajuoppojen seurassa pisti silmään, kuin kauniin kirkkaanvalkoinen
alppitähti paskatunkion rikkaruohojen keskeltä. Aikani katseltuani ja kiiteltyäni onneani, että hän oli odottamassa täällä vain minua, lähdin omistajan elkein pöytää kohden. Silloin takaani huudettiin riidanhakuisella viskinpolttamalla äänellä: "Hei nuorimies, voisit sä sentään ne jälkesi siivota mitä sotketkin." Ääni tuli baartiskiin nojaavalta noin nelikymppiseltä humaltuneelta naiselta, joka oli todellinen lähiöbaarin pubiruusun stereotyyppi. Kauhtunut tuulitakki, likaiset housut ja turvonnut naama, jota ympäröi rasvainen vaaleanruskea tukka. Meikkiä ei ollut. Ihmettelin mikäs nyt on ongelmana, kun huomasin baaritiskin takaa myyjän tulevan nostamaan tiskiltä lattialle tipahtaneen hinnaston, jonka olin ilmeisesti tiputtanut tiskiltä noustestani. Nyökkäsin hänelle kiitokseksi, ja istuin ruotsalaisen viereen.
Ruotsalainen nosti katseensa iltapäivälehdestä. Mykiöiden pienestä lasittuneisuudeta ja poskille kohonneesta punasta havaitsin, että oli hän kenties muutaman paukun ehtinytkin jo maistaa. Juttelimme hetken aikaa niitä näitä, ja kävipä siinä yksi paikan ilmeisistä kanta-asiakkaista valittamassa huonoa kohtaloaan, sitä kuinka työhaluja olisi vaikka kuinka, mutta hänet on väkisin pakotettu sairaseläkkeelle, ja siksi hänellä ei ole muuuta tekemistä kuin ryypätä. Hymähtelin itsekseni kuinka kummallista onkaan, että kaikki maailman juopot ovat juoppoja jostain aivan muusta kuin omasta syystään. Pian tuli onneksi jo valomerkki ja jatkoimme matkaa kohti fortea, paikallista yökerhoa.
Kolmisen kuukautta seurustelu ei taaskaan johtanut koeaikaa pidemmälle. Tosin kesto oli kuintenkin noin kolme kertaa pidempi, mitä keskimääräinen naissuhteeni. Ja myös kolmisen kertaa kiihkottomampi. Yleensä kyllästyn viimeistään neljän viikon jälkeen. Ei minulla, miehellä joka on tottunut asumaan ja olemaan yksikseen tai harrastusten parissa, ole ajallisia resursseja viettää aikaani telkkarin ääressä toisen kanssa söpösti kietoutuneena. Ei ole.
Tälläkin kertaa kyllästys nousi pintaan ensimmäisen kerran jo siinä kuukauden jälkeen, mutta jollain keinoin jatkoin vain hommaa, vaikka tiesin että ei tämä pitkälle voi kantaa. Nainen oli kaikin puolin mukava, ihana suloin ja ties mitä muuta siirappista adjektiivia, mutta ei se vaan riitä. Edes alkuvaiheessa ei tällä kertaa tullut sellaista suorastaan ällöttävyyksiin asti menevää lääppäytymistä, joka saa mielen pyörimään vain Hänessä. Se kajahtaa tajuntaan kuin lentokone pilvenpiirtään ja vaikutukset mielenterveydelle ovat samanlaiset. Ei tällä kertaa. Ja se normaalisti suhteen alussa oleva nussitaan-kuin-kanit-vaihe ei tainnut kestää kuin pari päivää, ja sen jälkeen alkoin seksi tuntumaan ensin "ihan kivalta", ja sen jälkeen vain enää ikäväluontoiseltä velvollisuudelta, jossa hinkataan kusivehkeitä yhteen noin niinkuin muodon vuoksi. Ehkä naisesta tuntui samalta, en tiedä. Yleensä naisissa kun on vakiovarusteena tunnistin, joka haistaa
tälläiset emotionaaliset oikosulut. Tosin usein tuntuu siltä, että omassa tapaukseni koko mies on yhtä häiriintynyttä
emotionaalista oikosulkua, joka kaiken maailman harmiksi on saanut tietoisuuden ja köntin ihmislihaa kotipesäkseen. Näin jälkeenpäi ajatellen kieltäydyin viriiliksi mieheksi näistä kutuhetkistä yllättävänkin usein väsymykseeni vedoten. Tuo väsymyshän on ollut päänsäryn ohella kautta historian se naisten tyypillisin syy seksistä kieltäytymiselle.
Ehkä minä olen siis nyt vihdoin löytäny oman feminiinisen puoleni, mene ja tiedä. On tämä kanssa taas ollut elämää. Tai siis, tämä on ollut kaikkea muuta, sillä nimenomaan minulla ei ole ollut elämää, kun olen ollut "söpöilemässä" tuon naisihmisen kanssa.
Teksti rönsyilee ja ajatus harhailee. Perustin tämän blogin avautuaksen virtuaaliselle bittimaailmalle normaalielon olemisen sietämättömästä kieroudesta, joka johtuu vain ja ainoastaa korvieni välissä olevista viallisista viidestä tuumasta. Bittimaailman ymmärrys, empatia ja rohkaisevat sanat ovat kaikkea muuta mitä minä odotan, sillä tämä on vain kaatopaikka jonna voin päästä höyryjä aina silloin kun kuppi menee nurin. Tai ehkä tästä tulee ensimmäinen ja viimeinen kirjoitukseni. Viime kerralla, joskus vuosi sitten, kun aloitin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan blogia, tein muistaakseni kolme kirjoitusta. Ensimmäinen oli pidempi, ja kaksi seuraavaan olivat lyhyitä suhautuksia. Lukaisin äsken vuosi sitten kirjoittamani kirjoituksen ja täytyy kyllä myöntää, että vaikka aina tuntuu että elämässä ei tapahdu enää juuri mitään, ja sama rutiininkatkuinen arki lipuu harmaana virtana vuodesta toiseen, niin kyllä elämäntilanteeni oli aika paljon erilainen silloin. Eri naisystävä, eri työpaikka ja eri auto olivat kolme asiaa jotka tulivat viiden sekunnin miettimisellä mieleen. Jos näin hitaasti kulkevat aivot keksivät noin lyhyessä ajassa noin monta muuttunutta asiaa, niin se tarkoittaa sitä, että oikeasti elämäni on ollut aika paljon erilaista silloin.
Pengonpa omaksi kiusakseni virtuaaliroskistani sen verran, että kaivan tuon vuoden takaisen tekstin tähän perään.
Sunnuntai-ilta. Eilisestä viihteellä olosta ei jäänyt juurikaan mitään jälkipolville kerrottavaa. Krapulakin oli täysin mitäänsanomaton. Kuitenkin jonkun verran Kuningas Alkoholin aiheuttamat morkkis ja muut jälkitaudit vaivasivat, sillä olin pakotettu juomaan muutaman Lidlin tarjousoluen korjaussarjaksi iltapäivällä. Eilen tekemäni pyhä lupaus lopettaa touhut puoliruotsalaisen varatun naisen kanssa oli toistaiseksi pitänyt jo 14 tuntia. Sinä aikana häneltä oli tullut yksi viesti ja yksi puhelu. En vastannut kumpaankaan, sillä olinhan jättänyt hänelle jäähyväiset jo tuossa yöllisessä, ehkä lievästi humalanhuuruisessa viestissäni. Tosin on liioiteltua väittää että meillä mitään suurempia touhuja olisi ollut. Viestitelty ja soiteltu ollaan tiiviisti muutaman viikon ajan, mutta seksiä emme ole ikinä harrastaneet, jotain humalaista pusuttelua vain joskus. Nyt kuitenkin oloni kuitenkin alkoi paranemaan, eikä maailma tuntunut enää ihan niin ankealta paikalta kuin vielä 10 desilitraa saksalaista olutta sitten. Seppo Räty kyllä, jos nyt ei ollut täysin väärässä, niin ainakin liioitteli pahasti sanoessaan, että Saksa on paska maa. Krapula oli siis vain kaukainen muisto enää, ja menin uudestaan käymään suihkussa. Kävinhän aamulla jo heti herättyäni, mutta tiesin kokemuksesta kuinka suuri psykologinen vaikutus sillä on, että saan pestyä krapulahiet ihoni pinnalta pois.
Tultuani suihkusta ja saatuani puhtaat vaatteet päälle ja Tabackia kainaloon, olo oli kuin uudella ihmisellä. Ja tuo uusi ihminen otti puhelimen käteensä ja naputti viestin ruotsalaiselle. Viime yönä neljän aikaan tekemäni päätös yhteydenpidon lopettamisesta oli kestänyt likipitäen 15 tuntia. Nooh, onhan sekin jotain. Hetken päästä ruotsalainen soitti ja kertoi lähtevänsä ehkä viihteelle tänään. Vai että viihteelle, ajattelin mielessäni, ja likaiset suunnitelmat valtasivat muutenkin kaksimielisen pääkoppani, eikä Kanadan kokoinen, koko päivän vaivannut krapulapanetus ainakaan yhtään siveellistänyt näitä mietteitäni. Ruotsalainen oli usein kertonut kuinka huonoa omatuntoa kokikaan tästä meidän yhteydenpidosta, jonka takia ei ollut suostunut ikinä kanssani minkäänlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Itse halusin häntä enemmän kuin ketään muuta naista pitkään aikaan, ehkä enemmän kuin ketään ikinä. Kaikenkaikkiaan täydellisyyttä hipova pakkaus. Hyvännäköinen, fiksu, uskomattoman hyvä vartalo ja ryhdikäs olemus, sekä luonteeltaan juuri sopivasti sekaisin. Ehkä asiaan vaikutti vielä hänen ammattinsa luokanopettajana, joka lisäsi entisestäänkin hänen himoittavuuttaan, sillä kukapa miespuolinen ei olisi yläasteella ollessaan, housut testosteronia pursutessaan, kesken turhanpäiväisten translatiivien ja pluskvanperfektien pänttäyksen, kuolannut sitä hyvännäköistä ja nuorta opettajaa/sijaista äidinkielentunnilla. Niinpä innostuinkin ajatuksesta melkoisesti että hän sumentaisi arvostelukykynsä alkoholilla, ja ehkäpä silloin korttini oikein pelaamalla saattaisin saada nauttia hänen seurastaa koko illan ja yön. Käskin hänen ilmoittaa heti minulle, kun tietää varmasti lähtevänsä jonnekin. Sanoin että voin tulla nopeasti käymän yhdellä ja moikkaamaan häntä. Todennäköisesti molemmat meistä tiesivät, että tämä ei todennäköisesti jäisi siihen nopeaan moikkaamiseen ja yhteen, jos näkisimme.
Kello tuli 22, 22,30 ja pian jo 23.00. Jaahas, turha oli sitten sekin toivo siitä näkemisestä. Kyllä se tähän aikaan olisi jo ilmoittanut jos jonnekin lähtee, ajattelin. 00.13 puhelin piippasi viestin merkiksi ja hän kysyi koska menen nukkumaan, hän voisi tulla käymään. Tottakai ilmoitin etten vielä pitkään aikaan ole nukkumaan menossa, että tule tänne vaan. No, hän soitti parinkymmenen minuutin päästä perään, että nähdäänkö Hannikaisessa, paikallisessa räkälässä. Ilmoitin tulevani sinne puolen tunnin sisällä. Join viimeisen lasillisen unkarilaista Apus Apus-valkoviinia tyhjäksi ja tilasin taksin. Pukeuduin rennosti mustiin farkkuihin, farkkupaitaan ja italialaisiin kenkiin. Kainoloihin sipaisin uudestaan hieman Tabackia, ja hampaatkin pesin vielä. Krapulaisen nuhjuinen vaikutelma oli viimeinen, mitä halusin hänelle antaa. Menin ulos polttamaan sikarin ja odottamaan taksia. Ilma oli raikkaan kuulas. Tähdet välkkyivät kirkkaina marraskuiselta taivaalta ja pakkasta oli ehkä viitisen astetta. Hyvälaatuinen valkkari kihisi mukavasti päässä, vaniljasikari maistui taivaallisen hyvältä ja 300 euron untuvatakki piti vilun kaukana. Olo oli kaikin puolin majesteetillinen, ja hyvää tuultani lisäsi entisestään se, että tuolla pienessä pubissa, Turun poliisitaloa vastapäätä, odotteli minua hyvännäköinen daami, enemmän tai vähemmän pienessä siiderinousussa.
Sikari oli ehtinyt hädin tuskin puoliväliin, kun pihaan jo kurvasi hopeanvärinen Mersu juusto katolla. Tumppasin siggen ja istahdin pelkääjän puolelle, ja ilmoitin väsyneen näköiselle kuskille että ohjastaisi saksalaisvalmisteisen peltilehmänsä laadukkaaseen ravitsemusliikkeeseen nimeltä Hannikainen. Kuski ei reagoinut millään tavalla letkautukseeni tuosta spurgujen suosimasta kuppilasta. Joko ei ymmärtänyt, tai sitten piti sitä vain luokattoman huonona. Ilmoitti vaan epäilevänsa paikan aukioloa enää tähän vuorokaudenaikaan. Mentiin siis jo maanantain puolella, ja kello oli viisi minuuttia yli yksi. Vaitonainen kuski teki kuitenkin työtä käskettyä ja painoi oikeanpuoleista pedaalia. Taksamittari vaati kymmentä euroa neljän minuutin matkasta pitkin Turun autioita ja öisiä katuja. Annoin tasarahan ja astuin ulos autosta. Hannikaisen ulko-ovesta näin että paikka olisi kahteen asti auki. Ei siis mitään kiirettä. Otin vielä povarista mukaani nappaamani kylmän Karhun, sihautin auki sen taskussani jatkuvasti olevalla Leathermannin monitoimityökalulla ja join oluen yhdellä huikalla ennen sisään astumistani. Unkarilainen valkoviini oli niin kuivaa, että pani pahasti janottamaan, enkä viitsinyt alkaa ruotsalaisen naaman edessä vetämään kaksin käsin keittoa naamaan. Saattaisivat nuo junttimaiset juomatapani shokeerata häntä liikaa, hienoista piireistä peräisin olevaa akateemista ja sivistynyttä ihmistä.
Astuin sisään hämärään pubiin ja vilkaisin ympärilleni. Ruotsalainen istui yksinään selkä minua kohden yhdessä paikan nuhruisista pöydistä ja luki iltapäivälehteä. Paikan viisi muuta asiakasta olivat juuri sellaisia kuin tälläisessä paikassa odottaakin näkevän: alkoholisoituneita sosiaalihuollon elättejä. Koitin niellä inhoni heitä kohtaan ja tilasin tiskin takaa istuvalta noin 45-vuotiaalta naiselta päärynäsiiderin jäillä. Maksoin juoman ja hetken aikaa vain katselin ruotsalaista, joka ei ollut vielä nähnyt minua. Noin tasokas ja sievä nainen tälläisessä rähjäisessä baarissa, elämäntapajuoppojen seurassa pisti silmään, kuin kauniin kirkkaanvalkoinen
alppitähti paskatunkion rikkaruohojen keskeltä. Aikani katseltuani ja kiiteltyäni onneani, että hän oli odottamassa täällä vain minua, lähdin omistajan elkein pöytää kohden. Silloin takaani huudettiin riidanhakuisella viskinpolttamalla äänellä: "Hei nuorimies, voisit sä sentään ne jälkesi siivota mitä sotketkin." Ääni tuli baartiskiin nojaavalta noin nelikymppiseltä humaltuneelta naiselta, joka oli todellinen lähiöbaarin pubiruusun stereotyyppi. Kauhtunut tuulitakki, likaiset housut ja turvonnut naama, jota ympäröi rasvainen vaaleanruskea tukka. Meikkiä ei ollut. Ihmettelin mikäs nyt on ongelmana, kun huomasin baaritiskin takaa myyjän tulevan nostamaan tiskiltä lattialle tipahtaneen hinnaston, jonka olin ilmeisesti tiputtanut tiskiltä noustestani. Nyökkäsin hänelle kiitokseksi, ja istuin ruotsalaisen viereen.
Ruotsalainen nosti katseensa iltapäivälehdestä. Mykiöiden pienestä lasittuneisuudeta ja poskille kohonneesta punasta havaitsin, että oli hän kenties muutaman paukun ehtinytkin jo maistaa. Juttelimme hetken aikaa niitä näitä, ja kävipä siinä yksi paikan ilmeisistä kanta-asiakkaista valittamassa huonoa kohtaloaan, sitä kuinka työhaluja olisi vaikka kuinka, mutta hänet on väkisin pakotettu sairaseläkkeelle, ja siksi hänellä ei ole muuuta tekemistä kuin ryypätä. Hymähtelin itsekseni kuinka kummallista onkaan, että kaikki maailman juopot ovat juoppoja jostain aivan muusta kuin omasta syystään. Pian tuli onneksi jo valomerkki ja jatkoimme matkaa kohti fortea, paikallista yökerhoa.
Kommentit